Piha ilman sua

Käykäähän ajan kuluksi lukemassa ystäväblogia: Piha ilman sua.
http://pihailmansua.sarjakuvablogit.com/

Ystävä nuoruudesta lähestyi minua, ja ehdotti blogien jakamista. 

"Tottakai, mikäs siinä!" Suostuin heti. :)

Blogi olikin sitten oikeastaan pienoinen shokki. Sarjakuva koostuu paljon puhuvista kuvista koskien lapsettomuutta. Jälleen toistan samaa: koskaan ei voi tietää toisten taustoista, kun ajatellaan lasten hankintaa. Älä utele. Älä taputa vatsaa. Älä painosta. 

"Muutamat ystävät tietävät siitä, että meille lasten saanti ei ole mitenkään yksinkertaista. Siitä huolimatta kohtaan lähes viikoittain vatsanseudun tuijottelua. Pahimpia ovat ne, jotka tietävät taipaleestamme, mutta silti heillä on pokkaa tulla silittelemään vatsaani ja kyselemään lasketun ajan perään. Törkeimmille kyselijöille minulla on tapana pamauttaa yhtä törkeästi takaisin. Yleensä heitän jotain siitä, että on turhaa silitellä tyhjää läskimahaa, koska en voi koskaan saada lapsia. Sen jälkeinen hiljaisuus on hunajaa korville ja pieni nostatus omalle itsetunnolle."

Olen kiitollinen kahdesta pienestä ihmeestäni, ja vaikka Namulla onkin kallon leikkaus edessä, en vaihtaisi mitään. Olen onnellisempi kuin koskaan elämässäni, ja kiitollinen siitä, mitä olen jo saanut <3

Ystäväni lapsettomuus ja tuska kouraisee syvältä. Tekisi mieli itkeä ja raivota. Tuntuu niin epäreilulta. 

Asiat saavat taas uutta perspektiiviä. Ole kiitollinen siitä, mitä sinulla on <3 Nauti elämästä, vaikka se olisi välillä vaikeaa <3 

Ystävälleni: En voi kuvitellakaan mitä olet joutunut käymään läpi, ja mitä sinua vielä odottaa edessäpäin. Voin vain uskoa parempaan huomiseen kanssasi ja olla täällä, jos joskus minua tarvitset <3 Kuuntelen. 

NOLLAA POLLA, MAMA!

Hiljaiset illat, lapset nukkuvat, mies saapuu töistä vasta yhdentoista aikoihin.. 

Mitä tekee äiti? Tuijottaa televisiota? Nukkuu?

Eihän sentään! Tämä mamma heittää aivot narikkaan.

Jos osaisin soittaa jotain soitinta, soittaisin varmaan musiikkia hiljaisiin hetkiin, kun haluan tekemistä, mutta en juurikaan jaksa ajatella.

Niinpä tyydyn tekemään palapelejä tai värittämään värityskirjaa. 

Rentouttavaa, kivaa puuhaa, jossa hermo lepää. Saa olla melkein kuin lapsi taas.

Tai sitten pelataan monopolia!! Siinä joko menee hermot tai ei :D

Seuraavaksi ehkä alan täyttämään ristikoita, muovailemaan koruja tai arkartelemaan tonttuja talon täydeltä joulua varten. Who knows? Teen mitä huvittaa.

Ooo, ja kyllähän kirjastosta kävin pokkaamassa pari kevyttä kirjaa.

Lasten suusta: huomisen ruoka

Istuimme Hugon kanssa iltapalalla.

Äiti: "Onko sulla jotain ruokatoiveita huomiselle?"
Hugo: "Ömm... Mä vahingossa söin mun toiveet.."

Kun omat jalat horjuu...

Maanantaisen Husuke-käynnin jälkeen omat voimat loppuivat. Kuin olisi puhkaistu ilmat pois pallosta. Väsytti, fyysisesti ja henkisesti, kroppaa kolotti ja itketti.

Kaipa se kaikki odotus, jännitys ja pelko purkautuivat kuplana pois.

Ystävät kyselivät päivästä, mutten löytänyt energiaa vastata. Sekin tuntui liian suurelta asialta, vaivalta.

Isälle toki soitin ja kerroin, miten maanantaina meni. Äiti oli ollut mukana sairaalassa, joten hän ymmärsi hyvin uupumukseni.

Myönnän heti, että kun tiistaina vein Hugon tarhaan, palasin kotiin nukkumaan siihen asti, että oli aika hakea ukko takaisin kotiin. Loppupäivän Hugo sai katsella piirettyjä ja jopa syödä omassa huoneessaan. Namu hoitui tässä sivussa, niin kovin kiltti on tuo tyttö.

Kun vihdoin löysin sitä voimaa vuodattaa tapahtuneet ystävilleni, se helpotti huomattavasti. Tytöt kuuntelivat ja sain sanoa suoraan, että olen ihan loppu, väsynyt.

Itseäni lainaten: "On tämä vaan niin helvetin rankkaa."

Ystävieni vastaukset, se tuki ja rakkaus, saivat minut itkemään. Tytöt sanoivat juuri ne asiat, joita tarvitsin kuulla. Että en ole yksin.

"MITEN VOIN AUTTAA? Siivoanko? Haenko Hugon tarhasta? Vienkö tytön päivällä ulos, jotta voit nukkua?"

"Sano, jos voin mitenkään olla avuksi. Mitä vaan."

Teille ystävät: Ootte parhaita! Se, että sain purkaa kaiken patouman, pelot, itkut, raivot ja väsymyksen teille, on jotain korvaamatonta. Että kuuntelitte ja olitte SIELLÄ, ihan lähellä. Valmiina auttamaan missä tahansa, milloin tahansa. 

19 Vuotta ystävyyttä osoittautuu näin.

TYTÖT, OLEN TÄÄLLÄ MYÖS TEITÄ VARTEN! 

Kyllä tällä tuella taas jaksaa. KIITOS! <3

Tauteja ja Husuke-käyntejä

Keskiviikkona 14.10 oli aika varattuna Namun nukutukseen ja kallon kuvauttamiseen Husukessa.

Valitettavasti Namulla oli jo toinen viikko räkätautia menossa, joten jouduin perumaan ajan. Ohjeissa, kun lukee, ettei räkäistä lasta nukuteta.

Soitin siis Husukeen ja juttelin hoitajan kanssa. Nimen unohdin heti, mutta kiva nainen oli. Arvioin tytön nuhaisuuden olevan jo voiton puolella, ja päätimme kokeilla tulevana maanantaina kuvauttamista omassa unessa.

Se olisi ollut ihanteellisinta, sillä silloin 22.10 olevaa kirurgin tapaamista ja leikkaussuunnitelman tekoa ei tarvitsisi peruuttaa.

Sanomattakin selvää, ettei siitä kuvauttamisesta mitään tullut. Ensinnäkin oli ohjeistettu, että Namu olisi syömättä ja nukkumatta kolme tuntia. Automatkalla tyttö sammui kuin kynttilä. 

Vuoroa odotettiin käytävällä istuen. Ne saamarin sairaalan käytävät ja karseat seinät. Ahdisti jo pelkästään se istuminen siellä. Varsinkin, kun koko oma sisäinen maailma huusi, ettei mun lapsi kuulu tänne!

Kuvaushuoneessa Namun olisi pitänyt nukkua pää suorassa ja kädet alhaalla painavien lyijypeitteiden alla, sekä olla liikkumatta samalla, kun kone hurisee ja kirkkaan punaiset lasersäteet valaisevat kasvoja.

Sain välillä tytön uneen, mutta aina havahtui, kun jotain tapahtui. Sitten kuulin röntgenhoitajalta, ettei vauvaa olisi tarvinnut olla syöttämättä. Päinvastoin. Yleensä vauva syötetään maitoa täyteen ennen kuvausta, jotta lapsi nukkuu kylläisenä sikeää unta. 

Menin siis syöttämään tyttöä sivuhuoneeseen. Ensin vaikutti hyvältä, Namun silmät lupsuivat taas kiinni. Kunnes..

Kunnes vatsa oli täynnä, tyttö nosti kasvonsa äitiinsä päin ja alkoi naureskella! Ihan itseäkin alkoi hymyilyttää. Peli pelattu, kiitos, tämä pikkunainen ei varmasti nuku!

Ajat uusittiin siis marraskuun puolelle. Namu on tuolloin viisi kuukautta. 

Tosin tämäkin aika saatiin sillä varauksella, että jos meidän kirurgi katsoo, että haluaa tytön aikaisemmin kuvautettavaksi, jonkun toisen aika siirretään ja mennään silloin. Muuten marraskuun alussa ollaan taas Husukessa, tällä kertaa nukutuksessa ja tulen hulluksi, jos silloin vielä tulee räkärautia tytölle.

Kaava on niin selvä; Kun Hugo sairasti räkätaudin, Namu oli paranemassa. Sitten alkoivat Namun aamuniistämiset uudestaan ja eiköhän pojalle tarttunut tarhasta raju oksennustauti..

"Hyvä, kun sairastavat, saavat vastustuskykyä!" 

Alkaa riittämään kaikki taudit ja pöpöt, mutta minkäs teet. Lapsia, kun ei voi väkisin parantaa, ellei ole taikuri. 

"Eipä ole sunkaan elämä helppoa.."

Eräs tuttuni totesi illan päätteksi minulle: "Eipä ole sunkaan elämä helppoa.."

Lauseella tarkoitettiin hyvää. Se koski todennäköisesti sitä aiempaa kaaosta, kun iso-isoäidiltä ollaan lähtemässä kotiin, Hugo hyppii seinillä ja juoksentelee karkuun ja Namu hermostuu vaatekerrastoissaan. Autoon istuessa saa huokaista sekunniksi, kunnes rumba "miten nopesti kotiovella" alkaa.

Lausahdus jäi kuitenkin päähäni soimaan. Miksi elämän pitäisi olla helppoa? 

Lapset ovat pieniä vain hetken, aikuisia lopun elämää. Tämä on hektistä, kiireistä ja täynnä tohelointia - samalla en kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois.

Millaista se sitten olisi? Se helppo elämä?

Olo olisi varmaan kuin Hannu Hanhella - kaikki tuotaisiin eteen valmiina, koska se on helppoa. Et koskaan epäonnistu missään, et riitele, et turhaudu mistään.

Ajatus tuntuu värittömältä, tylsältä. Koska lapset eivät noin helppoon elämään mahdu. Koneet saattavat olla helppoja, tottelevia. Lapsia ei voi muokata kuin muovailuvahaa ja pistää tottelemaan.

Jos et koskaan epäonnistu, tuntuuko onnistuminen koskaan miltään? Itsensä ylittäminen? 

Tyttö ja poika - tässäkö ne nyt on?

Olin 13-vuotias, kun ensimmäisen kerran ajattelin äitiyttä ja lapsia; halusin olla nuori äiti, noin 25-vuotias ja lapsia olisi kaksi tai kolme.

Nuori äiti minusta tulikin, ja nyt, 25-vuotiaana, olen saanut ne kaksi ihanaa lasta, jotka täyttävät päiväni. Kaiken lisäksi tytön ja pojan.

Useat ovat kyselleen Namun syntymän jälkeen, että vieläkö meille on lisää lapsia tiedossa?

Vastaan aina, ettei voi tietää.

Ajatus siitä, että lapset on nyt tässä, tehty ja valmiina kasvamaan isoiksi, tuntuu valtavan lohduttomalta. 

Namun vauva-aika olisi viimeinen oman lapsen vauva-aika, ei enää vaipparumbaa eikä äidinmaidon tuoksuisia ensisuukkoja. 

Katson tulevaisuuteen avoimin silmin. Tulevaa ei voi, eikä kannata suunnitella liian tarkkaan, koska elämä vie välillä suuntiin, joihin ei olisi itseään osannut edes kuvitella. 

Jos meidän tulevaisuutemme tuo tullessaan lisää lapsia, niin tervetuloa! Rakkautta riittää. Jos ei, niin onhan meillä nämä kaksi upeaa lasta.